Kesä

Tarina alkaa ihan perijuurilleen kesällä pidetystä Mediapajasta, jota ohjasi meidän oma Satu Viitalamme. Muutaman päivän kestänyt kurssi oli mielenkiintoinen ja ennen kaikkea kontakti syntyi. Ilman tätä kontaktia mitä luultavammin tätä esitystä ei olisi pidetty, ainakaan täällä.

Toinen tärkeä elementti synnylle oli kesällä syttynyt kiinnostus teatteritaiteita kohtaan. Spoken word alkoi kiinnostaa kuultuani Tom Waitsin loisteliaan esityksen What’s he building in there? Kesätöiden ohessa oli erittäin hyvin aikaa tutustua tähän taiteenlajiin. Tuona aikana löysin suurimman esikuvani, Bryan Lewis Saundersin. Olin muutaman vuotta marinoinut päässäni jonkinsortin performanssitaide-ideaa ja nyt, uuden taiteenlajin löydettyäni olin varma, että saisin sellaisen kasaan.

Kolmas huomauttamisen arvoinen seikka oli ”kaapista ulos tulemiseni” oman sanataiteeni kanssa. Aloin pitämään blogia, jonne kirjoitin kaikkien silmille nähtäväksi runojani, positiivinen palaute sai jatkamaan ja varmentumaan potentiaalista tehdä tämänkaltaista, sanapohjaista esitystä. Pata alkoi porisemaan hiljalleen, hiljaisella liekillä mutta kuten timantit, se alkoi pikkuhiljaa puristua joksikin esitettäväksi.

Tapahtuman alkuvaiheissa

Sain kuulla tapahtumasta kaksi ja puoli kuukautta ennen h-hetkeä. Alun perin minun kuului tulla mukaan sarjalla lyhytelokuvia, mutta ajan niukkuuden takia niitä ei onnistuttu aloittamaan, joten se idea putosi kyydistä vain muutaman viikon kypsyttelyn jälkeen. Muutaman päivän kuluttua idea kuitenkin iski: performanssitaiteelleni olisi oletettavasti paikka täällä. Muutama pikaviesti Facebookin kautta ja paikka oli minun.

Muutaman heikon ajatuksen, todella epämääräisen käymälä-teemaan liittämisen ja ”huolestuttavan” viestin kautta saadun lakipykäläselvittelyn kautta päädyin ajatukseen esityksen muodosta. Se ei saisi olla runollinen vaan puhekielinen, paikallaolijan olisi helpompi samaistua ja tuntea sympatiaa, mahdollisesti jopa empatiaa – tunnereaktio. En tahtoisi antaa kokemusta vain paikalla, vaan emotionaalisen katarsiksen, joka jäisi tärisemään takaraivoon pitkäksikin aikaa. Tuskin sellaista saavutan, mutta välillä on tähdättävä tähtiin, että saa kiinni kuusenlatvasta.

Ensimmäiset järkevät ideat

Ensimmäinen ideani oli monologin ja taustanauhan kanssa tehty terapiasessio, joka vain terapian ja vessassakäynnin rinnastamisella olisi ollut sopiva tapahtumaan. Sitä kypsyteltyäni aikani, päätin kokeilla sitä ensimmäisen kerran huomasin, että sekin olisi ollut liian heikko ja liian lyhyt. Hätäkeinot otettiin käyttöön, tässä vaiheessa esitykseen oli enää kaksi viikkoa, kenraaliin vain yksi. Palasin runolliseen ilmaisuun, luoden jo tekemistäni runoista cut-up tekniikalla kollaasin, jossa käsittelin ympäristön negatiivisesta käyttäytymistä, kehonsa tuottamasta kuvotuksen tunteista ja lopulta itsevihasta. Mutta sekään ei toiminut, koska se ei saanut aikaan hakemaani emotionaalista efektiä liian vieraannuttavalla kielellään, suomalaiset kun eivät puhu niin kuin kirjoittavat.

Uusi näkökanta oli otettava, koska tunsin päätyneeni tilanteeseen, että jatkamisen mahdollisuudet olivat vähissä. Ideat karkasivat päästäni sillä tahdilla kuin niitä kirjoitin, jos niitä ylipäätään oli. Kaikki paperille päätyneet ideat olivat huonolaatuisia. Aloin siis puhtaalta pöydältä, ilman sisältöä rakentamaan kulisseja, musiikkia tai paremminkin äänimaisemaa. Ensimmäistä ääntä käsitellessäni se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta: ”Onko sinua ikinä lukittu vessaan?”

Tämä suorastaan maaginen sana sai minut tukeutumaan täysin vessan tilaan ja vessaan tarinan lähteenä. Sormet kitkasta loimuten hain kaiken saatavissa olevan symboliikan vessoista ja ulosteista, kasaten niiden varaan nykyisen version ensimmäisen vedoksen. Kaikki musiikki oli lähes valmista, kun tajusin, että mikä lopullinen teos olisi. Tein muutamia muutoksia äänimaailman järjestykseen, lisäsin muutaman raidan ääntä ja kirjoitin toisen version omalla sydänverellä, luoden nykyisen tarinan. Tässä vaiheessa muistutettakoon, että se on kärjistetty suhteellisen paljon, minua ei ole ikinä lukittu vessaan tunneiksi (muutamiksi kymmeniksi minuuteiksi tosin), mutta koulukiusaamisen teemat ovat minulle liiankin tutut. Istuin taakse, katsoin ruutua ääniraidan täristessä taustalla. Teos oli valmis. Kenraaliharjoitukseen kaksi tuntia ja vartti.

Yrityksistä huolimatta koulun Mac ei suostunut polttamaan ääniraitaa levyn pinnalle vaan käytti levyä tilalaitteena, joten kun kenraaliin tultiin, ääni pääsi vain ja ainoastaan minusta. Pääni oli puolitäysi paineesta ja jännityksestä, viime kertaisesta lavaesiintymisestäni on reippaat kaksi vuotta. En muista esitystä juurikaan. Ääni värisee ärsyttävästi. Ravaan edestakaisin tilassa, että saan aivoihin verta. Esitys loppuu. Mitään lisättävää ei ole, eikä poistettavaa, esitys menee tuollaisenaan läpi.

Kenraalivalvoja Riikka Kataja kommentti esityksestä:

” Seurasin Epun esityksen ”kenraaliharjoituksen” pääesitystä edeltävällä viikolla, esitys oli muotoutunut kasaan vasta samana päivänä ja se ehkä kehittyisi vielä hieman.
En tiennyt mitä varsinaisesti odottaa, sillä tiesin vain, että performanssiesitys tulisi nuorisotalon käymälänäyttelyn avajaisiin.
Esityksessä minut yllätti positiivisesti aiheeseen valittu näkökulma; koulukiusatun päähenkilön henkinen painiottelu itsensä kanssa, näyttämönä ikävä muisto vessaan vangitsemisesta. Monologi oli vahvasti ja taidokkaastikin tulkittu, kertoen yhden ihmisen järkyttävistä koettelemuksista henkilökohtaisella tasolla ja siitä kuinka kauaskantoisia vaikutuksia ulkopuolisille ehkä pienenä näyttäytyvästä tapahtumasta voi olla. Koulukiusaaminen on vakava ja usein arka aihe ja vaikka sen käyttäminen taiteessa ei ole uutta, vaatii se rohkeutta, jota arvostan. Performanssia varten valittu rekvisiitta ja äänimaailma olivat hienosti mietittyjä ja tuovat esitykseen vielä lisää voimaa. Monologiin upotetut erikoiset tietopläjäykset toivat esitykseen abstraktia tunnelmaa, mikä mielestäni oli mielenkiintoinen ja arvokas lisämauste esitykselle! Vaikuttava ja hieno esitys, näin voisi summata.”

Matkalla kotiin tunnelma on suorastaan voitokas. Ihan kuin esitys itse olisi jo takana. Väsymys valaa kaikkiin raajoihin lyijyä, tiedän jo tässä vaiheessa, että treenaamisesta tulisi rankkaa. Mutta mitään loistavaa ei synny ilman panostusta, joten seuraavat päivät menivätkin täysin harjoitellessa. Jos kukaan muu ei saisi emotionaalsita katarsista, ainakin minä saisin ja sainkin näiden harjoitusten aikana.

Loppusanat

Nyt onkin sitten jo SE päivä. Lehdistö on osoittanut kiinnostusta tätä kohtaan. Järjestäjät osoittavat samalla tavalla. Enää muutama tunti esitykseen. Jännitys puristaa rintakehää kasaan. Samoin odotus. Musiikki on vaihtunut raskaammaksi kompensoidakseen tunnelmaa (Converge – Jane Doe soittimessa). Mielessä pyörii, että miten reagoida, jos ylesiö tajuaa koko homman väärin? Olenko tehnyt kärpäsestä härkäsen? Kuka tulee paikalle? Miksei mitään viime hetken paniikkeja ole koettu? Miksi ylipäätään yhtään mitään. Kaikki tämä pitäisi vielä saada pois pään sisuksista häiritsemästä, sillä pian: showtime!

-Eppu Kaipainen-